Tie sillalle

Hiljalleen kävi sammumaan isänmaallisten taistelujen hiillos. Oli jälleen koittanut aika, jolloin ihmiset pääsivät rakentamaan savuaville raunioillensa uutta tuhottavaa tulevien sukupolvien tarpeiksi.

Hulluusvuosien jälkeen, ennen seuraavaa, entistä suurempaa hulluutta, koitti rauha. Korsuista koteihin kävi henkiin jääneiden matka. Monien matka rauhaan jatkui vuosikymmeniä kotiinpaluun jälkeenkin. Arpien kanssa vielä pärjäsi, sen sijaan avohaavoiksi äityneet sotamuistot niittivät viljaa, siitä todistivat nuorten ja keski-ikäisten miesten nimillä varustetut kivet hautausmailla pitkin poikin Suomea.

Jussinkin isä oli kuollut keväällä 1964. Perheen ainoaa lasta, 11-kesäistä Jussia, nulikkaikäistä mukulaa, isän äkillinen ja yllättävä kuolema kalvoi koko ajan, kaikkialla. Vasta aluillaan ollut ihmisen alku olisi vielä tarvinnut isänmallia, huonompikin isä olisi sankariksi kelvannut.

Jussin isälle siviilielämän taistelut olivat sodan taisteluita raskaampia kantaa. Sodassa poteroon oli ollut helppoa, jopa luontevaa suojautua. Sen sijaan sodanjälkeisen siviilielämän poterot olivat tuntuneet "akkain hommilta". Tässä sodan jälkeisessä sodassa paineltiin suoraan kohti vihollista, jota ei enää ollut. Kivääri oli vaihtunut pontikkapulloon. Selkämyksissään miehet kantoivat sodasta saatua umpimielistä asennetta. Sodassa kehittynyt umpimielisyys oli ollut usein hyvä ase, siviilissä se toimi pelkkänä kivirekenä, kilpenä ottamaan vastaan rauhaa ja sopua. Miehet eivät usein tunnistaneet kantavansa painolastia, koska se oli niin pitkään jo heidän taakkanaan ollut.

Sodan loputtua syntyivät suuret ikäluokat. Rauha tuntui oudolta vuosien sotimisen jälkeen. Monet miehet kokivat perheen taakkana, josta joskus oli iloa mutta liian usein mies tunsi raataen ja repien kiskovan perhettään eteenpäin, kuin aikoinaan ahkiota Kannaksella. Nämä siviilielämän aseet olivat 20 vuotta osoittaneet Jussin isää kohti. Keväällä 1964 tämä aikapommi räjähti.

Jussi ihaili omalla erikoisella tavallaan molempia vanhempiaan mutta isä oli kuitenkin ollut se, johon Jussi samaistui ja halusi aina enemmän samaistua. Jussin ihailu vanhempiaan kohtaan oli lapsenomaisen ehdotonta. Ajoittain ilmenevän kiihkeän luonteensa vuoksi Jussi saattoi joskus sanoa vanhempiaan vastaankin, mutta pohjimmiltaan hän lopulta aina uskoi kaiken, mitä hänen isänsä tai äitinsä hänelle sanoi tai oli koskaan sanonut. Tai tulisi sanomaan.

Jussia oli alkanut ahdistamaan kotona vallitseva uusi ja outo tunnelma. Isän vielä eläessä, kotona oli aina ollut joku. Jos Jussin lisäksi talossa ei aina ollutkaan muita, niin mieltä rauhoittavaa oli tietää, että jompikumpi vanhemmista oli kuitenkin tulossa kotiin. Nyt talo oli aina joko tyhjä tai puolikas, eikä toivoa paremmasta - siitä vanhasta isän aikaisesta hyvästä ajasta - ollut enää koskaan.

Isän kuoleman jälkeisenä kesänä, 12 vuotta täyttänyt Jussi ensimmäisen kerran asteli sillalle. Oli hän ennenkin käynyt sillalla mutta silloin syyt olivat olleet toiset. Silta oli tähän asti ollut ainoastaan joen ylikulkupaikka, kirkonkylälle näet pääsi helpoimmin, kun omat tai hevosen jalat siltaa kopisuttivat. Kerran viikossa Jussi oli päässyt kirkonkylälle kauppamatkalle mukaan, josta johtuen silta oli ylitetty Jussin lyhyen elämäntaipaleen aikana jo lukemattomaan kertaan. Jussin muistisyövereiden nurkan takana, 1950-luvulla, he olivat isän kanssa toisinaan myös soutaneet veneellään kirkonkylälle. Siihen heidän mökkinsä vieressä virrannut Iijoki oli antanut oivan mahdollisuuden. Eräänä päivänä oli sitten huomattu, ettei venettä ei enää ollutkaan. Jussin isä oli juonut, ja metsän korttiringeissä pelannut sen. Siitä ei puhuttu, koska se tiedettiin puhumattakin ja puhuminen ei olisi venettä enää takaisin tuonut. Työtä oli tehtävä ja perhe oli pidettävä kasassa. Ei ollut aikaa turhiin keskusteluihin.

Jussin astellessa ensimmäistä kertaa sillalle nämä uudet syyt itsessään, hän ei ollut koskaan nähnyt eikä kuullut puhuttavan muusta, kuin "oikeista asioista". "Oikeita asioita" olivat saunan lämmitys, siivoaminen, kaikenlaiset remonttihommat, kirkonkylällä asiointi, ruuanlaitto ja ruokailu sekä jotkin muut pakollisen satunnaiset asiat, jotka ihmisten oli hoidettava jos halusivat elämänsä oikeilla raiteilla pitää. Jussi ei itse tiedostanut mitään uusia tai vanhoja syitään. Hän vain toimi, kuten toimi ja mikä tuntui oikealta. Jussille oli opetettu, että alati piti tehdä vain näitä "oikeita asioita". Kaikki muu oli laiskottelua.

Saavuttuaan 12-vuotiaana ensi kertaa, sysimustassa mielentilassa sillalle, ilman mitään varsinaista syytä, Jussi tunsi helpotuksen tuulahduksen. Hän tunsi tekevänsä väärin, koska ei tehnyt sillalle tullessaan "oikeita asioita", mutta kuitenkin sillalla tyhjän panttina olo tuntui helpottavalta. Hän ei itsekään tiennyt miksi tuli sillalle. Hänestä vain tuntui siltä, että kotitalossa tai sen pihapiirissä oleminen oli kertakaikkisen mahdotonta. Kotitalon edestä meni tie ja ensimmäinen paikka mihin tie vei, oli silta. Sillalla hän oli lähellä kotia mutta kuitenkin kaukana siitä tyhjyydestä, jonka isän kuolema oli tuohon puiseen, punaiseen, sodan jälkeen rakennettuun kotitaloon jättänyt.  Hänestä tuntui, kuin isä olisi tullut takaisin hänen elämäänsä. Ainakaan isän poismenosta johtunut, Jussin elämään syntynyt aukko ei enää nakertanut Jussia. Eikä patoutunut kaipuu ja isän poismenosta aiheutunut tuska tuntunut lainkaan sillalla ollessa. Koska isän kuolemasta aiheutunut tuska helpotti sillalla, olo tuntui siltä, kuin se oli tuntunut ennen isän päätöstä poistua tästä maailmasta. Sillalla Jussista tuntui siltä, kuin isä olisi vielä maailmassa läsnä.

Vuodet vierivät. Päivittäin Jussi saapui sillalle ja alkoi suojella siltaa, vaikkei se ilmeisen suojan tarpeessa ollutkaan. Hän oli kuullut, kuinka tuo hänen elämänsä ainoa suojapotero oli sodan aikana saksalaisten toimesta räjäytetty. Tästä Jussiin oli hiipinyt pelko, että hänen ainoa paikkansa, tuo isällinen silta, ei jonain aamuna enää olisikaan paikallaan. Joskus hän näki siitä todentuntuisia painajaisiakin. Jussi piti ainoana tehtävänään vahtia siltaa aina, kun vain oli vapaa-aikaa. Ja vapaa-aikaa olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ne hetket, jolloin Jussi ei nukkunut, ollut syömässä tai lauantai-iltana saunomassa.

Isä oli ollut ryyppykausinaankin kova työmies ja sillanvahtimisesta oli tullut Jussin työ. Jussin eläkkeellä oleva äiti asui edelleen samaisessa kotitalossa Jussin kanssa. Jussin ruoka- ja asuinasiat olivat siis järjestyksessä. Äitikin hiljaisuudellaan tuki Jussin sillalle menoa. Hän oli huomannut, kuinka sillalla olo oli nostanut Jussin mielialaa. Kun Jussilla oli hyvä olla, myös hänellä oli. Lisäksi, Jussin ollessa sillalla, äiti tiesi missä hänen ainokainen, rakas poikansa, oli.

Vuodet sillalla

Vihdoin koitti päivä, jolloin Jussi täytti 50 vuotta. Ja mikäs muu paikka, kuin silta, oli ainoa mahdollinen paikka, jonne Jussi jo aamukahvin jälkeen totuttuun tapaansa suuntasi.

-Tunnussana!! Ärjyi Jussi aamun oudolle kulkijalle, näyttäen samalla stop-merkkiä käsillään, samalla tavalla kuten poliisit näyttävät halutessaan pysäyttää autoilijan. Paikallisethan olivat jo tottuneet Jussiin ja Jussin sillanvahdintaan ja he tiesivät tunnussanan "Saatanan sakemanni". Jussi kyllä jo kaukaa tunnisti oliko tulija tuttu ja ystävällismielinen, vaiko tuntematon ja potentiaalinen Saksasta liikkeelle lähtenyt sillanräjäytyskolonna, mutta silti asiaan aina kuului tuttujenkin kesken noudattaa siltaetikettiä. 

-Huomenia, olen tässä matkalla pohjoiseen. Liikenisikö teiltä tämmöiselle vanhalle erakolle hetki juttuseuraa? Mitäs sinä täällä sillalla kortteeraat? Kaunishan se kyllä on tämä Jumalan evoluution tähän kohtaan piirtämä maisema. Mikäs tässä minunkaan maisemia on katellessa. Kaunis koskihan tässä sillan kupeessa kohisee. Iijoki se osaakin olla kaunis ja viehättävä, rupatteli kulkija, joka kuin itselleen puhuen tiputteli sanoja rauhallisesti suustaan.

Uhmaa ja voimakasta ylpeyttä äänessään, Jussi jämäkästi töksäyttäen antoi vastauksen joka tuli, kuin suoraan Suomi-konepistoolin suusta: 

-Pijän sillalla vahtia!

-Vahit mitä??

-No siltaa tietenki!

-Eikös se silta pysy tässä vahtimattakin? Ei niin isoa värkkiä olekaan, jolla tällaisen parisataametrisen sillan tästä noin vain veisi.

Tästä Jussi kiihtyi niin paljon, että puristi molempien käsien sormet nyrkkiin, kuin otaksuen, että kysyjä olisi siltä seisomalta ollut aikeissa ryhtyä siltaa tuhoamaan. Silta-asia ei ollut kepeän jutustelun aihe ja jokaisen tulisi sanomattakin ymmärtää, miksi siltaa kannatti ja oli velvollisuus vahtia.

-Sei pysyny viime sovasakkaa ehijänä! Saatanan sakemannit räjjäytti sen ilimaan nii, että kuulu Ouluu asti vaa: JYTYM!! phiuuuuuuuuu…….!!!

Räjäytyksestä kertoessaan Jussi viittoili käsillään aitoon italialaistyyliin, jotka kiihtyessään näyttävät siltä, kuin kapellimestaroisivat nopeatahtista kappaletta soittavaa sinfoniaorkesteria.

-Vai että… Ehti kulkija sanoa ennen kuin Jussi jatkoi tarinaansa, jonka entuudestaan oli kertonut jo lukemattomille muillekin.

-Armeijastaki vappauttivat mut! Sanovat, että oon nii isänmaalline, ku tuota siltaa oon vahtinu, ettei mun tartte enempää isänmaallisia tekoja suoritella! Ne sano vaa, että saan huolehtia siitä, että silta säilyy ehijänä! Sanovat, että oon Suomen Armeijan Siltapäällikkö! Ainua koko maasa! Kato, se on se lokistiikka, jonka pittää toimia! Pioneereilla on muutenki aina liikaa kaikellaista  rakennushommaa, ku sovasa vastapuoli särkee kaiken, minkä kerkijjää! Varsinki siltoja säretään niin palijo, ku vaa ehtivät!

-Semmostahan se on sotahommissa, kulkija ehti toteamaan ennen kuin Jussi paahtoi tulemaan lisää manifestiaan.

-Ite synnyin vasta sen sovan jäläkee mutta äitiltä oon kuullu, että sillon ne tämän sillan räjjäytti! Äiti asu täsä vieresä sillo jo! Äiti on näyttäny mulle kuviaki siitä, ku silta oli räjjäytetty! Oon sitte tätä siltaa vahtinu siitä asti, ku muistan! Joka päivä! Rippikoululeirillä Karhusaaresa piti kerran olla vähä aikaa, enkä sillon yhtenä päivänä päässy tähän tutulle vahtipaikalleni, mutta olin vaa yhe yön sielä rippileirillä. Enkä sillon saanu nukuttua, ku huoletti koko ajan se, että sakemannit saa vihiä asiasta ja tulevat taas sillan räjjäyttää, ku kukkaa ei ookkaa täälä vahtimasa! Toisena yönä karkasin sieltä Karhusaaresta! Siellä oli pusikosa joku hylätty vene ilima airoja. Sen otin, vaikka äiti on kieltäny varastamasta, vaan suurempi vahinkoha se ois tullu jos silta ois ehitty räjjäyttää sen takia, ku en ois päässy saaresta pois!

-Oisin kirijottanu lähtiisä vielä niille rippi-ihimisille viestin ja selittäny lähtöni syyn vaan se kirkkomestari ei ossaa lukia mun kirijotusta! Eikä ossaa kukkaa muukaa! Jussirantoksi sanovat sitä kirijotustani! Kuiskasin kyllä rippileiriltä lähtiissäni vieruspetin kaverille, että sakemannit on tulosa, lähen pelastaan sillan. Se tajus heti, mitä tarkotin. Ei se ainakkaa ihimetelly tai kyselly mittää. Kunnalta sain ansiomerkinki! Kato, se o mulla aina mukana! Saunasaki kannan sitä käjesä mukana! Ja semmone karvalakkimies tuli kerran multa kyseleen tästä vahtihommastani! Se siinä aikasa kaikenlaista kyseli ja vilimas mua ja siltaa! Lähtiisä anto mulle savuporua 5 kilua!  Ja kunniakirijan sain kans!

-Karvalakkimieheltäkö??

-En! Kunnalta! Kotiseutupäivillä sain sen!

-"Kunniakirja Jussille ansiokkaasta sillan vahtimisesta. Iin kunta".

-Se o mulla kotona kirijahyllysä vitriinisä! Voisin hakia sen nyt ja näyttää sitä sullekki mutta nyt en tohi jättää tätä sillankorvaa, ku on semmone etiäine päällä, että sakemanneja on varmasti justiisa nyt josaki tuola lähimaastosa väijymäsä!

-Eikö tuo nyt ole sillä tavalla, että eihän ne saksalaiset enää tänne ole tulossa. Suotta vahit mokomaa siltaa.

  Tästä Jussi tulistui. Hänestä tuntui, kuin koko hänen elämäänsä olisi halvennettu, kuin koko hänen olemassaolonsa olisi kyseenalaistettu. Hänen elämänsä tärkein ja rakkain asia pitäisi jättää heitteille. Eihän se onnistuisi! Ei tullut aikoinaan uni silmään rippikoulussakaan. Hän koki, että tuo kulkija piilotti ivansa leppoisuuden naamion taakse.

-Ne kuijjuunit poltti melekeen koko Lapinki, ku viimeksi täältäpäin lähtivät! Heti, ko niitä sakemanneja ei vahi, ni ovat pahanteosa! Ei ois tätäkää siltaa ennää täsä jos en ois vahtia pitäny!

Sitten Jussi kääntyi tuhahtaen pois. Mennessään hän tupisi itsekseen:

-Aja haaskausta lätistä mittää noille, ku eivät ymmärrä koskaan kuitenkaa mittää mistää tärkijästä. Kaikenlaisten tollojen kans sitä joutuuki puhumaa!

Entuudestaan tuntemattomien kulkijoiden kanssa siltakeskusteluilla oli tapana päättyä juuri näin. Kyläläiset sen sijaan jo tiesivät sillan tärkeyden Jussille ja myötäilivät tämän mielipiteitä. Ainakin, kun puhe oli sillasta.

*********************************************************************

 

Jussin 50-vuotissyntymäpäivän kulku jatkui sillalla. Puoli kymmenen kieppeillä, kaukaa joen toiselta puolen näkyi tuttu, kumara, kepin kanssa köpöttävä hahmo, jonka Jussi äidiltään aikoinaan saamaltaan kaukoputkellaan tarkisti eläkkeellä olevaksi Iin entiseksi kirkkoherraksi. Tunnistusmerkkinä toimi myös hyvin se tosiasia, että, kirkkoherran tapana oli myös pitää vuodenajasta riippumatta aina polvihousuja jaloissaan. Talvella sukkahousut lämmittivät polvihousujen alla sen verran, ettei nivelreumakaan ollut kaatanut miestä, vaikka hän oli jo lähes 80-vuotias.

Jussi säntäsi hetimmiten kirkkoherraa vastaan. Kirkkoherra ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa Jussista. Ei edes silloin, kun Jussi oli karannut rippileiriltä siltaa vahtimaan ja tämä siltaa lähestyvä silloinen pastori, nykyinen eläkkeellä oleva entinen kirkkoherra Kumpulainen oli ollut rippileirillä vastaavana johtajana. Kirkkoherra olisi aikoinaan halunnut antaa Jussille päästötodistuksen rippikoulusta, vaan seurakunnan enemmistö ei ollut siihen suostunut ja näin ollen Jussi oli vain kasteen saanut ripittäytymätön Jumalan karitsa.

Sillan toisesta päästä Jussi huusi:               

-Pastori!!!

Jussi kutsui kirkkoherraa pastoriksi, koska rippileirillä kirkkoherra oli vielä kantanut pastorin titteliä ja Jussille kerran pastorina esittäytynyt oli edelleen pastori.

Aiemmin mieleltään vahva, mutta nykyisin vanhuuden vaivojen vuoksi heikon kehonsa lisäksi myös mieleltään haurastunut kirkkoherra liikuttui jälleen Jussin reaktiosta, niin että kyynel silmäkulmissaan hän taas kerran astui sillalle.

-Jumalan tervehys, Jussi.

-Päivää!

-Sinun taipaleella sitä ei ole tainnu vieläkään murheita sen rippikoulun jälkeen olla?

-Eipä oo ollu! Välliin oon joutunu täsä sillalla tiukan paikan etteen, ku on kaikenlaista porukkaa koiruuvvet mielesä täsä liikkunu, mutta hyvi oon pärijänny niitten kans! Pojannulikat ne enimmäksee on täsä yrittäny kataluuksia tehä! Sakemannit ei oo ees uskaltanu tulla koko sillalle, ko tietävät kuka täälä pittää jöötä! Jussin koko keho kuohui ilosta, pastorille sillan tapahtumista kertoessaan.

-Kukapa tähän tohtis tulla aijjeeraamaan, kukapa tähän, kirkkoherra Parkinsonin taudin vavisuttamalla hauraalla kehollaan nyökytteli.

Jussin ollessa epävarma tulijan sillalle tulon syistä, hän oli hyökkäävä eikä puhunut muusta, kuin sillasta mutta, nyt kun sillalla oli vanha kunnon hyväksi havaittu pastori, Jussi haltioituneena vanhasta hyvästä juttukaveristaan ryhtyi suorastaan seuralliseksi.

-Mitäpä pastorille kuuluu?! Kysymyksen jälkeen ilo levittäytyi Jussin kasvoille.

-Mitäpäs tässä, oottelen, millonkas se tuo yläkerran herra kutsuisi omaansa pois.

Jussi ei koskaan ryhtynyt puhumaan kuolemaan liittyvistä asioista. Nytkin hän heti vaihtoi puheenaihetta:

-Kunnostammaan kuulema alakavat tätä siltaa! Se yks sieltä kirkonkylältä pääsi Helsinkii päättäämään näistä silta-asioistaki! Kerran pyssäytin sen täsä ja kyssyin, että voisko näitä lautoja uusia. Lahoja ovat! Se sitte katto, että nii ovat ja sitte lupas jo ennen vaaleja yhesä puhheesaki, että ensimmäisenä ehottaa sielä Helsingisä, että meijän kylän silta, Jussin silta, pittää laittaa kuntoon, ko täälä o ainua siltavahtiki koko Suomesa! Ei pääse nuorisokkaa särkeen, kö pijetää sillalla vahtia!

-Niinko hän lupas? Kirkkoherra vapisevalla äänellään kysyi.

-Nii se lupas! Jussi tohkeissaan suitsutti.

-Sehän se olis hyvä asia kylälle. Saatais työtäkin pitäjään, kun näin lama-aikana joka neljäs on vailla työtä, kirkkoherra virkkoi. - Vaan nyt se kuule tullee näköjään tuo kyytini. Tyttärentyttären kanssa lähemme tästä kirkonmenoja katsastamaan. Pärjäilehän Jussi. Nähdäänpä sitten taas jos minulle elonpäiviä seuraavaan tapaamiseen asti on vielä suotu. Rukoilen sinun ja sillan puolesta.

-Pärijäänhä minä! Varmasti! Jussi tomerana vastasi. Samaan aikaan hän nosti nyrkkinsä iloisesti ohimonsa korkeudelle. Jälleen oli yksi sillalla kulkija kohdattu.

*******************************************************

Jatkuu.............. (kaikki tämän kirjoituksen oikeudet pidätetään)