Kesäisenä päivänä, vuonna 1923 syntynyt, aikoinaan Kannaksellakin marssinut Paavo, innostui lähestyvän vapun johdosta. Enää kaksi yötä ja Paavo pääsisi jälleen kerran osallistumaan perinteiselle vappumarssilleen. Oli vuosi 2014 ja Paavo tunsi kehossaan, ettei hänellä kenties olisi enää montaa vappumarssia jäljellä. Siksipä jokainen marssi tuntui siltä, kuin se olisi viimeinen ja siksi erityisen arvokas tapahtuma.

Vappuaattona Paavo etsiytyi kymmeniä vuosia vanhan vappulippunsa äärelle, katseli sitä kaihoisasti, ja sitä silmäillen varmisti, ettei siihen olisi vuoden aikana tullut mitään kosmeettisia vaurioita, kuten reikiä tai tahroja. Syytä tarkistukseen ei sinänsä olisi ollut, sillä huolellisen säilytyksen johdosta lippu edelleen näytti siltä, kuin se olisi upouusi.

Vihdoin koitti vappu.

Autotallissaan Paavo entisen kirvesmiehen taidokkain käsin aamun sarastaessa hioi varovasti santapaperilla vappuplakaattiinsa kädensijaa, vaikkei se ilmeisen hiomisen tarpeessa ollutkaan. Hyvissä voimissa vielä oleva esikoisensa, heti sotien jälkeen syntynyt Pentti, saapuisi pian hakemaan Paavoa. Heidän matkansa kohteena olisi tietysti marssin aloituspaikka Perähikiän torin läheisyydessä.

Marssiseurueen edessä ajavan sivupyörällisen polkupyörän kaiuttimista alkoi kuulua desibelien sekoitusta, jonka tahdissa vappukulkuetta voisi marssijoiksi kutsua. Paavo köpötteli parikymmenpäisen marssiseurueen mukana hitaasti eteenpäin.

Torille saavuttaessa, Paavon ikiaikainen porvarillisuuden ruumiillistuma, entinen huonekalukauppias Kunto Lihavainen, ilmestyi maisemaan ja louskutti viikset ketsupissa makkaraa leuoissaan, tekohampaiden pyöriessä suussa ympäriinsä.

Kuntolla oli  vappupäivänä ollut perinteenä  hauskuuttaa itseään – ja omasta mielestään muitakin – huutamalla vuosittain muutamia pistäviä kommentteja vappumarssijoille, noille "saakelin kommareille". Etenkin sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli kuopattu ja kun eläköitymisen johdosta Kunton vapaa-aika oli selkeästi lisääntynyt, olivat kommentit vappumarssijoille nousseet Kunton mielihyväkeskuksessa arvoonsa. Vapun jälkeisenä päivänä Kuntolle iskikin nykyisin pienimuotoinen rommia parantuakseen vaativa masennus, kun hän joutui jälleen lähes vuoden vappuansa taas odottelemaan.

Kunto aloitti huutelunsa:

- Kun tuota teidän marssijalakaanne noin vipattaa, niin marssikaa Siperiaan asti, se kyllä opettaa teille vähän aatetta! Kjeh, kjeh!

- Mulla olis kotona jokunen saavillinen rypäleitä! Niistä pitäs viiniä saaha! Tulisitte porukalla niitä tallomaan! Voitte samalla pittää nuo marssimussiikit soimasa! Pysysittä paremmin tahisa! Saisitte teki siinä samalla marssiessanne jotakin hyövyllistä joskus aikaan! Heh heh heh!

Jälleen kerran Paavo kuuli nämä huudot ja ikääntyneenä – mielessään kenties viimeistä kerran marssiessaan – hänelle tuli heikkouden tunne, silmät kostuivat, käsistä tuntui voima kaikkoavan, lippu laskeutui vyötärön korkeudelle. Lopulta lippu oli niin alhaalla, että Paavo astui vielä kotvanen sitten uljaana liehuneen lippunsa päälle ja kaatui - osittain lippunsa päälle - maahan rähmälleen. Kunto Lihavainen lähimpänä ihmisenä säpsähti, tiputti makkaransa äitimaan ravinnoksi ja lähti auttamaan Paavoa ylös. Aatteen eri puolilla oltiin, mutta vanhan miehen kaatuminen poisti Kunton aatteelliset aidat.

- Kävikös sulle pahasti, sanoi Kunto Lihavainen auttaessaan Paavoa ylös aatteen tantereelta.

- No eipä käyny sen kummemmin, vaan ei täsä sun apua ennää tarvita, mee sinne rivistöön vaan takas loksuttammaa niitä leukojas, niinkö oot teheny jo vuosikymmenet, parahti Paavo puolittain itkun särkemällä äänellä ja samalla hän hieman irroitti itseään Lihavaisen auttavasta kädestä.

- No eihän täsä nyt niin tosissaa, että.. ehti Lihavainen sanomaan, kunnes marssia valvonut vanhempi konstaapeli Jyvänen kiiruhti väliin.

- Ja mitäs täällä mellakoidaan, paukautti Jyvänen rauhallisesti matalalla bassoäänellään.

- Eihän me.. täsä mittää, nuo tuosa marssivat ja täsä vähän… ehti Lihavainen sanoa ennen kuin Jyvänen keskeytti jälleen.

- Tässä on mielenosoitukselle, elikkä tälle marssille, annettu virallinen lupa, ja se on ihan EU-säädösten mukaista toimintaa. Vaan Lissabonin sopimus, joka käytännöllisesti katsoen kumosi Suomen perustuslain kesällä 2008, tulkitsee tämän Lihavaisen ja Paavon konfliktin mellakaksi julkisella paikalla. Siinähän te ilmiselvästi käsirysyssä olitte! Näinhän ja kuulinhan minä kun Lihavainen huuteli marssiseurueelle vanhaan malliinsa ja Paavo taisi sitten siitä provosoitua ja nyt olette tässä ihan fyysisesti tukkanuottasilla – siis mellakoimassa julkisella paikalla!

- Eihän me täsä.. sanoivat "riitapukarit" kuin yhdestä suusta.

- Kyllä tässä nyt pitää lainkuuliaisesti soveltaa tuota Lissabonin sopimusta. Mielenosoituksia saa järjestää mutta mellakkatapauksissa – "case of riot", sanoo sopimus toisella alkukielellä – sovelletaan tuon sopimuksen mukaan kuolemanrangaistusta. Ja mellakkahan tässä näyttää ilmiselvästi olevan meneillään. Tiedä mihin tämä tästä leviää vielä jos en viranomaisena puutu tiukasti tähän asiaan ja justiinsa nyt.

- Kyllä me täsä nyt rauhotuttaan, totesi Lihavainen ja oli jo lähdössä pois, ennen kuin Jyvänen jälleen keskeytti.

- Se on kuule pulinat pois nyt. Tuossa saunan takana on tilaa. Tulkaahan molemmat sinne, niin saadaan asia pois päiväjärjestyksestä, toiminta säädösten mukaiseksi ja maa taas rauhalliseksi.

PUM!! PUM!!

Seuraavan vapun marssi sujui rauhallisesti, ilman Paavoa, herra Lihavaista ja mellakoita.