Mollikkaan mielen häjyssään asteli mukulasta ukkoseksi asti kasvanut miehikäinen pitkinpoikin polkuaan. Laulaa vihelteli mennessään, esteli tummaa väikettä sopukoissaan, säästi voimiansa etumenoon, ei käynyt potkuisa matka taakkaa takanaan sohimatta.
        - Minä, miehikäinen, syön eväskanttuni, tähän notkautan runkoni, raatoni, tuon alati kukkivan mielteni soittimen. Solkeni löysään, maatukselleni pötkähdän, otan reporangasta mittaa, kuulostelen kukkuvaa kuikkaa, aavistaa sen taas, eipä ensi kertaa korvalehtiä latvaan törösuin höristellä, ei kumpainenkaan vinkkeliinsä mieltään suotta vuolematta vislaile.

Kuulosteli aikoinansa, kuulosteli taas, vain hyssyyttä haistoi, kuuli ja maistoi, kuuropiiloa koki maatukaisen kautta.
        - Nukkuvat kukkujat. Jospakun tässä maatuisi hetkisen kukin itsekin, kirittelisi jalkansa kisaten vuoroin kummankin johtaessa Nukuttaja-Maijan luo, pyytäisi pölyttämään säkkiänsä myötätuuleen kohden silmäyksiäni. Aatuutilullaa, sanovat tappikaiset soluni, nuo ikäänsä myöten marssivat matkoihinsa jonossa hajaantuen, materiasta liikuksi, kurjat ryökäleet, hämäränäön syylliset, sankalasien sankarit!

Siihen kurnahti miehuuden tie hetkiksi, pariksi. Selkä raatona lojui miehikäinen maatuskana sisässään.  Hertyi Ra luun taa kajastuksen luivauttamaan, katajaisen kuusikon takaa säteensä nakkasi mollotuksen kuningas.