Aina sunnuntaisin katson puoli yhdeksän uutiset - jossa valitettavasti ei enää ole Arvi Lind kertomassa meille missä päin maailmaa on kunakin päivänä sodittu - ja sen jälkeen ennen maaten menoa ruukaan katsoa Urheiluruudun. Arkisin en Urheiluruutua katso, koska ei arkena pitäisi olla aikaa ja voimia urheilla, eikä varsinkaan pidä olla aikaa katsoa toisten urheiluja. Arjeksi lasken tietenkin myös lauantait. Pelloilla ja metsässä ihmisen kuuluu arkisin töissä olla eikä turhan päiten hikoilemassa ja pomppimassa.

Urheiluruudussa on nykyisin niin outoja lajeja, että eihän niitä enää tunnista urheiluksi. Siellä heittelivät jotakin läpyskää koreihin. Siis sellaisia, joita lapseni aikoinaan heittelivät kesällä toisilleen. Rispii, vai mikä se on. Aikuiset ihmiset heittelevät lasten leluja! Ja meille vielä kehtaavat tuommoista näyttää! Valtion omistaman laitoksen lupamaksuilla katetulla televisiokanavalla! Kyllä ei ollut aikoinaan Urheiluruudussa muuta kuin hiihtoa, jalkapalloa, mäkihyppyä, pesäpalloa, yleisurheilua ja vähän jääkiekkoa eikä näitä nykyajan lasten humpuukilajeja, joissa heitellään läpysköjä, lasketaan jossakin kourussa lökäpöksyt jalassa ja pyöritään ilmassa kuin mikäkin väkkärä.

Ja sitten ne lajit joissa hymyillään kesken kilpailun. Hymyillään! Mitä urheilua se semmoinen on, jossa hymyillään! Jos on niin helppoa, että voi maailmanmestaruuskilpailujen suorituksen aikana hymyillä, niin ei sellaisessa lajissa pitäisi kilpailla ollenkaan! Se mikä se joku Tuulikin pomppi iloisen ruskeana siellä lavalla kuin olisi Kalevi Keihäsen matkalla Kanarialla menossa auringonottoon. Iho oli niin ruskettunut, niin kovana peltonaisena pitäisin, ellen tietäisi, että eihän se ole kuin jotakin voidetta tai sitten on krillannut itseään jossakin paahtimessa, josta saa syövänkin. Ja jos sitten maitohapot jylläävätkin ja hymyilee silti, niin valehteluahan se semmoinen on! Luulevatko ne, ettemme me muka tiedä, että ei sitä oikeasti hymyilytä. Irvistäisi vaan, räkä poskilla hyppelisi, jos kerran hypittävä on, eikä valehtelisi päin naamaa!

Kaiken huippu oli se, kun joskus Urheiluruudussa näytettiin jotakin kortinpeluuta. Jos korttia rahasta pelataan, niin ei sitä kerrota edes omalle vaimolle, saati sitten, että mennään televisioon siitä kertomaan. Korttia pelataan rahasta metsässä tukkikämpillä, ja niin piilossa, ettei varmasti kukaan näe, ei oma vaimo eikä vallesmanni.

Sitten ne pilaavat yleisurheilu-uutisetkin. Ennen heiteltiin keihästä tai haastateltiin keihään heittänyttä. Entäpä nykyisin. Siellä televisiossa joku heitti sitä keihästä ja sitten professorit, dosentit ja mitkä lie insinöörit antoivat lausuntoja siitä mitä ne anturit ja inturit kertovat keihään asennosta  ja lähtökulmista. Dosentit! Kyllä ei ennen ollut moisilla asiaa Urheiluruutuun vaan keihäänheittojutuissa puheenvuoron saivat joko urheilijat tai valmentajat, tai molemmat. Ennen se keihäs suomalaisilla lensikin, mitenpä on nyt, ei lennä keihäs, eikä juttu. Paitsi vähän sillä yhdellä Ruuskasella. Vaan kysytäänpä antureilta, nehän varmasti pian kertovat tulopoliittisten kokonaisratkaisujenkin tulokset. Ja sen, onko maito juotavaa! Ennen katsottiin itse, että voiko maitoa juoda, pian se maito itse kertoo, että voiko sitä juoda.

Hulluuteen tämä maailma on menossa. Pian se keihäs varmaan ihan itse kertoo, että missä asennossa se lensi ja sitä keihästä sitten haastatellaan.

PS. Mielipidettäni autoilu- ja mopediuutisista Urheiluruudussa en viitsi edes mainita.

- Mitä, Nauvoa emme ryssille anna! murahti Kovakivi kivenkovaan.

Niinpä puksutti VR:n uusi uljas puksuttaja kohti Moskovaa.

- Met ei sitä talavisottaa haluttais, tehhäänkö rauha, venätti Köpin valturi.

Siihen Teräsmies, viiksimies: te lähitte lokakuussa, nyt on jo välirauha.

Pendoliinot ja suomikonnarit lähtivät paluupostissa Mussolinille, joka konnarien muilutuksen jälkeen roikkui kengännauhoistaan tutkien ruohon kasvua:

- Rai rai, kasvaa rairuoho, olivat viimeiset tuumat.

**********************************************************************

Kansa odottaa, tapani tiedätte, mulkoili Tapani. Jätti taasen medikaalinsa. Lääkäri aikansa hääräsi, lopulta määräsi, vaan Tapani ei hierarkian tanssikutsuun nyökännyt ylösalas. Lenteli pingviinin lailla, lankesi rappusissa vain siksi, että se oli kielletty. Muhkura päässään hymyili tirskien maireana: "siitäs saitte, hihii".

**********************************************************************

Nyrkkeilyliittoja; IBF, WBO, ABC, KISSAKÄVELEE, MITÄLIE. Monta liittoa, monta mestaria. Järjestelykysymyksiä liitot, sovittuja pakkoliittoja. Perustan väriliiton. Siinä punainen on valkoinen. Keltainen on sininen, sininen on valkoinen, vihreä musta, musta kapakalan ulkohuussi. Ruotsin lippu onkin siniristilippu, hähää. Vappumarssijat muka punalipuissaan ovatkin valkoisissa, vahinkona myöntävät; kapitalismi voitti, oodi marssien sille, hiijohoi!

*********************************************************************

Yritän sanoa.

Siihenpä 147-kiloinen nahkaliiveissään röyhtäilevä galliavastainen muokkarisetä: painu takaisin selliisi, huuda vaitina!

Ähä ähä, tännepä eivät tursaan lonkeronne eivätkä nahkaliivienne helmat yllä, muokkarit!

Kuulostelen naapurin salasellissä, kun on tuo stetoskooppikin, jonka Sisiliassa kouluttamani sisilisko toi hännässään, jonka pudotti ja toi liki.

**********************************************************************

Jos menisi vappuna koi simaan, hyvämielin simassa koisimaan. Ei tekisi koista kärpästä, ei kärpäsestä härkästä, josta tulisi matadorin härkäisä juhlava kunniamurha. Tulisi palvontaa niiskuliinojen heijaillessa hiutaleina.

Muista, liinat ovat puista. Ihmisen motoriikka tekee moton, kaataa Amazonissa puun, jotta koin pilaama siman tekijä saisi härkä-areenalla niiskuliinansa.

Koivaikutus. Otsikko halusi ylentää itsensä, joten se alennettiin.

**********************************************************************

Itse olen asiasta vakaasti toista mieltä.

Narkissos oli minäkeskeinen. Eikä tuota narsismille nimensä antanutta Kefisoksen ja Leiriopen poikaa kovin esimerkillisen hyvänä hahmona meillä metsän siimeksessä, eikä siellä toisaalla, jossain sivistyksessä, noin yleisesti ja yksityisesti pidetä. Hänen minäkeskeisyytensä tappoi hänet, muutti lammen pinnasta kuvatustaan ihailleen traagisen peilaajan lopulta keltanarsissiksi. Tarina jäi kuitenkin elämään, varoittavana ja opettavaisena tarinana, jonka muistoa olen nyt nähnyt minä-itse-sodassa väärinymmärretyn. Tarinassa ei ole mitään jaloa, kuten ei "minä olen sitä mieltä" -aloituksissakaan.

Itse oli muinaissuomalaisen käsityksen mukaan syvempää kuin pelkkä maallinen ja pinnallinen, Freudinkin traumatisoima, minuus. Itse on muinaissuomalaisessa mytologiassa itsenäinen sielun osa, sieluun kuuluva henkiolento, sieluolento. Itse on kuin sielun varjo, erillinen osa minuudesta, mutta samaan aikaan rinnakkainen, kuvatus. Itse kykeni tarinoiden mukaan kulkemaan jopa ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edelläkulkeva ihmishahmoinen Itsen sanottiin olevan etiäisten tuoja. Itse on voitu myös menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahanlaisesti sairastunut, kalpea, masentunut ja menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä Paholainen valansa rikkojalta. Myös alkoholismi voi viedä Itsen. Itse on suurempaa ja vankempaa tekoa kuin pinnalla näkyvä ajoittain ailahtelevakin ihmisen minuus. Tuo Itse on kielitieteilijöiden mukaan meidän sanamme "itse", kanta.

Itse olen näin ollen sitä mieltä, etten halua olla muinaiskreikkalaisen mytologian narsismin perinnönvaalija, minä-minä-maan nykyajan tyypillinen minäkansalainen, vaan muinaissuomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan kuuluva itsenäinen ja syvästi sisällä elossa ja valppaana oleva alati kontrastoiva Itse.

Menin kahdeksan hengen pöytään ja noin 5 sekuntia myöhemmin joku nelikymppinen mies istui suoraan vastapäätäni, vaikka tilaa muuallakin olisi ollut. Siinä se porisi epäilyttävän joviaalisti ja lopulta kysyi, että "kun oot täältä päin, niin oisko sulla mitään menoa iltasella, niin jos lähettäis kaupunkia katsomaan". Joo, ei se käynyt minulle.

Palatessani lounaalta, huomasin että joku viisikymppinen, huolimaton nainen, oli kovasti kännissä ja käveli jonkun kaksikymppisen miehen kanssa kohden majoitushuonetta, selvästikin kuudetta käskyä rikkomaan.

Eli minua kopeloi lounasmatkallani hampaaton juoppo, homo yritti iskeä ja näin, kun huora oli matkalla ansaitsemaan juomarahaa. Kyllä teillä varmasti käy kateeksi.

Tie sillalle

Hiljalleen kävi sammumaan isänmaallisten taistelujen hiillos. Oli jälleen koittanut aika, jolloin ihmiset pääsivät rakentamaan savuaville raunioillensa uutta tuhottavaa tulevien sukupolvien tarpeiksi.

Hulluusvuosien jälkeen, ennen seuraavaa, entistä suurempaa hulluutta, koitti rauha. Korsuista koteihin kävi henkiin jääneiden matka. Monien matka rauhaan jatkui vuosikymmeniä kotiinpaluun jälkeenkin. Arpien kanssa vielä pärjäsi, sen sijaan avohaavoiksi äityneet sotamuistot niittivät viljaa, siitä todistivat nuorten ja keski-ikäisten miesten nimillä varustetut kivet hautausmailla pitkin poikin Suomea.

Jussinkin isä oli kuollut keväällä 1964. Perheen ainoaa lasta, 11-kesäistä Jussia, nulikkaikäistä mukulaa, isän äkillinen ja yllättävä kuolema kalvoi koko ajan, kaikkialla. Vasta aluillaan ollut ihmisen alku olisi vielä tarvinnut isänmallia, huonompikin isä olisi sankariksi kelvannut.

Jussin isälle siviilielämän taistelut olivat sodan taisteluita raskaampia kantaa. Sodassa poteroon oli ollut helppoa, jopa luontevaa suojautua. Sen sijaan sodanjälkeisen siviilielämän poterot olivat tuntuneet "akkain hommilta". Tässä sodan jälkeisessä sodassa paineltiin suoraan kohti vihollista, jota ei enää ollut. Kivääri oli vaihtunut pontikkapulloon. Selkämyksissään miehet kantoivat sodasta saatua umpimielistä asennetta. Sodassa kehittynyt umpimielisyys oli ollut usein hyvä ase, siviilissä se toimi pelkkänä kivirekenä, kilpenä ottamaan vastaan rauhaa ja sopua. Miehet eivät usein tunnistaneet kantavansa painolastia, koska se oli niin pitkään jo heidän taakkanaan ollut.

Sodan loputtua syntyivät suuret ikäluokat. Rauha tuntui oudolta vuosien sotimisen jälkeen. Monet miehet kokivat perheen taakkana, josta joskus oli iloa mutta liian usein mies tunsi raataen ja repien kiskovan perhettään eteenpäin, kuin aikoinaan ahkiota Kannaksella. Nämä siviilielämän aseet olivat 20 vuotta osoittaneet Jussin isää kohti. Keväällä 1964 tämä aikapommi räjähti.

Jussi ihaili omalla erikoisella tavallaan molempia vanhempiaan mutta isä oli kuitenkin ollut se, johon Jussi samaistui ja halusi aina enemmän samaistua. Jussin ihailu vanhempiaan kohtaan oli lapsenomaisen ehdotonta. Ajoittain ilmenevän kiihkeän luonteensa vuoksi Jussi saattoi joskus sanoa vanhempiaan vastaankin, mutta pohjimmiltaan hän lopulta aina uskoi kaiken, mitä hänen isänsä tai äitinsä hänelle sanoi tai oli koskaan sanonut. Tai tulisi sanomaan.

Jussia oli alkanut ahdistamaan kotona vallitseva uusi ja outo tunnelma. Isän vielä eläessä, kotona oli aina ollut joku. Jos Jussin lisäksi talossa ei aina ollutkaan muita, niin mieltä rauhoittavaa oli tietää, että jompikumpi vanhemmista oli kuitenkin tulossa kotiin. Nyt talo oli aina joko tyhjä tai puolikas, eikä toivoa paremmasta - siitä vanhasta isän aikaisesta hyvästä ajasta - ollut enää koskaan.

Isän kuoleman jälkeisenä kesänä, 12 vuotta täyttänyt Jussi ensimmäisen kerran asteli sillalle. Oli hän ennenkin käynyt sillalla mutta silloin syyt olivat olleet toiset. Silta oli tähän asti ollut ainoastaan joen ylikulkupaikka, kirkonkylälle näet pääsi helpoimmin, kun omat tai hevosen jalat siltaa kopisuttivat. Kerran viikossa Jussi oli päässyt kirkonkylälle kauppamatkalle mukaan, josta johtuen silta oli ylitetty Jussin lyhyen elämäntaipaleen aikana jo lukemattomaan kertaan. Jussin muistisyövereiden nurkan takana, 1950-luvulla, he olivat isän kanssa toisinaan myös soutaneet veneellään kirkonkylälle. Siihen heidän mökkinsä vieressä virrannut Iijoki oli antanut oivan mahdollisuuden. Eräänä päivänä oli sitten huomattu, ettei venettä ei enää ollutkaan. Jussin isä oli juonut, ja metsän korttiringeissä pelannut sen. Siitä ei puhuttu, koska se tiedettiin puhumattakin ja puhuminen ei olisi venettä enää takaisin tuonut. Työtä oli tehtävä ja perhe oli pidettävä kasassa. Ei ollut aikaa turhiin keskusteluihin.

Saavuttuaan 12-vuotiaana ensi kertaa, sysimustassa mielentilassa sillalle, ilman mitään varsinaista syytä, Jussi tunsi helpotuksen tuulahduksen. Hän tunsi tekevänsä väärin, koska ei tehnyt sillalle tullessaan "oikeita asioita", mutta kuitenkin sillalla tyhjän panttina olo tuntui helpottavalta. Hän ei itsekään tiennyt miksi tuli sillalle. Hänestä vain tuntui siltä, että kotitalossa tai sen pihapiirissä oleminen oli kertakaikkisen mahdotonta. Kotitalon edestä meni tie ja ensimmäinen paikka mihin tie vei, oli silta. Sillalla hän oli lähellä kotia mutta kuitenkin kaukana siitä tyhjyydestä, jonka isän kuolema oli tuohon puiseen, punaiseen, sodan jälkeen rakennettuun kotitaloon jättänyt.  Hänestä tuntui, kuin isä olisi tullut takaisin hänen elämäänsä. Ainakaan isän poismenosta johtunut, Jussin elämään syntynyt aukko ei enää nakertanut Jussia. Eikä patoutunut kaipuu ja isän poismenosta aiheutunut tuska tuntunut lainkaan sillalla ollessa. Koska isän kuolemasta aiheutunut tuska helpotti sillalla, olo tuntui siltä, kuin se oli tuntunut ennen isän päätöstä poistua tästä maailmasta. Sillalla Jussista tuntui siltä, kuin isä olisi vielä maailmassa läsnä.

Vuodet vierivät. Päivittäin Jussi saapui sillalle ja alkoi suojella siltaa, vaikkei se ilmeisen suojan tarpeessa ollutkaan. Hän oli kuullut, kuinka tuo hänen elämänsä ainoa suojapotero oli sodan aikana saksalaisten toimesta räjäytetty. Tästä Jussiin oli hiipinyt pelko, että hänen ainoa paikkansa, tuo isällinen silta, ei jonain aamuna enää olisikaan paikallaan. Joskus hän näki siitä todentuntuisia painajaisiakin. Jussi piti ainoana tehtävänään vahtia siltaa aina, kun vain oli vapaa-aikaa. Ja vapaa-aikaa olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ne hetket, jolloin Jussi ei nukkunut, ollut syömässä tai lauantai-iltana saunomassa.

Isä oli ollut ryyppykausinaankin kova työmies ja sillanvahtimisesta oli tullut Jussin työ. Jussin eläkkeellä oleva äiti asui edelleen samaisessa kotitalossa Jussin kanssa. Jussin ruoka- ja asuinasiat olivat siis järjestyksessä. Äitikin hiljaisuudellaan tuki Jussin sillalle menoa. Hän oli huomannut, kuinka sillalla olo oli nostanut Jussin mielialaa. Kun Jussilla oli hyvä olla, myös hänellä oli. Lisäksi, Jussin ollessa sillalla, äiti tiesi missä hänen ainokainen, rakas poikansa, oli.

Vuodet sillalla

Vihdoin koitti päivä, jolloin Jussi täytti 50 vuotta. Ja mikäs muu paikka, kuin silta, oli ainoa mahdollinen paikka, jonne Jussi jo aamukahvin jälkeen totuttuun tapaansa suuntasi.

-Tunnussana!! Ärjyi Jussi aamun oudolle kulkijalle, näyttäen samalla stop-merkkiä käsillään, samalla tavalla kuten poliisit näyttävät halutessaan pysäyttää autoilijan. Paikallisethan olivat jo tottuneet Jussiin ja Jussin sillanvahdintaan ja he tiesivät tunnussanan "Saatanan sakemanni". Jussi kyllä jo kaukaa tunnisti oliko tulija tuttu ja ystävällismielinen, vaiko tuntematon ja potentiaalinen Saksasta liikkeelle lähtenyt sillanräjäytyskolonna, mutta silti asiaan aina kuului tuttujenkin kesken noudattaa siltaetikettiä. 

-Huomenia, olen tässä matkalla pohjoiseen. Liikenisikö teiltä tämmöiselle vanhalle erakolle hetki juttuseuraa? Mitäs sinä täällä sillalla kortteeraat? Kaunishan se kyllä on tämä Jumalan evoluution tähän kohtaan piirtämä maisema. Mikäs tässä minunkaan maisemia on katellessa. Kaunis koskihan tässä sillan kupeessa kohisee. Iijoki se osaakin olla kaunis ja viehättävä, rupatteli kulkija, joka kuin itselleen puhuen tiputteli sanoja rauhallisesti suustaan.

Uhmaa ja voimakasta ylpeyttä äänessään, Jussi jämäkästi töksäyttäen antoi vastauksen joka tuli, kuin suoraan Suomi-konepistoolin suusta: 

-Pijän sillalla vahtia!

-Vahit mitä??

-No siltaa tietenki!

-Eikös se silta pysy tässä vahtimattakin? Ei niin isoa värkkiä olekaan, jolla tällaisen parisataametrisen sillan tästä noin vain veisi.

Tästä Jussi kiihtyi niin paljon, että puristi molempien käsien sormet nyrkkiin, kuin otaksuen, että kysyjä olisi siltä seisomalta ollut aikeissa ryhtyä siltaa tuhoamaan. Silta-asia ei ollut kepeän jutustelun aihe ja jokaisen tulisi sanomattakin ymmärtää, miksi siltaa kannatti ja oli velvollisuus vahtia.

-Sei pysyny viime sovasakkaa ehijänä! Saatanan sakemannit räjjäytti sen ilimaan nii, että kuulu Ouluu asti vaa: JYTYM!! phiuuuuuuuuu…….!!!

Räjäytyksestä kertoessaan Jussi viittoili käsillään aitoon italialaistyyliin, jotka kiihtyessään näyttävät siltä, kuin kapellimestaroisivat nopeatahtista kappaletta soittavaa sinfoniaorkesteria.

-Vai että… Ehti kulkija sanoa ennen kuin Jussi jatkoi tarinaansa, jonka entuudestaan oli kertonut jo lukemattomille muillekin.

-Armeijastaki vappauttivat mut! Sanovat, että oon nii isänmaalline, ku tuota siltaa oon vahtinu, ettei mun tartte enempää isänmaallisia tekoja suoritella! Ne sano vaa, että saan huolehtia siitä, että silta säilyy ehijänä! Sanovat, että oon Suomen Armeijan Siltapäällikkö! Ainua koko maasa! Kato, se on se lokistiikka, jonka pittää toimia! Pioneereilla on muutenki aina liikaa kaikellaista  rakennushommaa, ku sovasa vastapuoli särkee kaiken, minkä kerkijjää! Varsinki siltoja säretään niin palijo, ku vaa ehtivät!

-Semmostahan se on sotahommissa, kulkija ehti toteamaan ennen kuin Jussi paahtoi tulemaan lisää manifestiaan.

-Ite synnyin vasta sen sovan jäläkee mutta äitiltä oon kuullu, että sillon ne tämän sillan räjjäytti! Äiti asu täsä vieresä sillo jo! Äiti on näyttäny mulle kuviaki siitä, ku silta oli räjjäytetty! Oon sitte tätä siltaa vahtinu siitä asti, ku muistan! Joka päivä! Rippikoululeirillä Karhusaaresa piti kerran olla vähä aikaa, enkä sillon yhtenä päivänä päässy tähän tutulle vahtipaikalleni, mutta olin vaa yhe yön sielä rippileirillä. Enkä sillon saanu nukuttua, ku huoletti koko ajan se, että sakemannit saa vihiä asiasta ja tulevat taas sillan räjjäyttää, ku kukkaa ei ookkaa täälä vahtimasa! Toisena yönä karkasin sieltä Karhusaaresta! Siellä oli pusikosa joku hylätty vene ilima airoja. Sen otin, vaikka äiti on kieltäny varastamasta, vaan suurempi vahinkoha se ois tullu jos silta ois ehitty räjjäyttää sen takia, ku en ois päässy saaresta pois!

-Oisin kirijottanu lähtiisä vielä niille rippi-ihimisille viestin ja selittäny lähtöni syyn vaan se kirkkomestari ei ossaa lukia mun kirijotusta! Eikä ossaa kukkaa muukaa! Jussirantoksi sanovat sitä kirijotustani! Kuiskasin kyllä rippileiriltä lähtiissäni vieruspetin kaverille, että sakemannit on tulosa, lähen pelastaan sillan. Se tajus heti, mitä tarkotin. Ei se ainakkaa ihimetelly tai kyselly mittää. Kunnalta sain ansiomerkinki! Kato, se o mulla aina mukana! Saunasaki kannan sitä käjesä mukana! Ja semmone karvalakkimies tuli kerran multa kyseleen tästä vahtihommastani! Se siinä aikasa kaikenlaista kyseli ja vilimas mua ja siltaa! Lähtiisä anto mulle savuporua 5 kilua!  Ja kunniakirijan sain kans!

-Karvalakkimieheltäkö??

-En! Kunnalta! Kotiseutupäivillä sain sen!

-"Kunniakirja Jussille ansiokkaasta sillan vahtimisesta. Iin kunta".

-Se o mulla kotona kirijahyllysä vitriinisä! Voisin hakia sen nyt ja näyttää sitä sullekki mutta nyt en tohi jättää tätä sillankorvaa, ku on semmone etiäine päällä, että sakemanneja on varmasti justiisa nyt josaki tuola lähimaastosa väijymäsä!

-Eikö tuo nyt ole sillä tavalla, että eihän ne saksalaiset enää tänne ole tulossa. Suotta vahit mokomaa siltaa.

  Tästä Jussi tulistui. Hänestä tuntui, kuin koko hänen elämäänsä olisi halvennettu, kuin koko hänen olemassaolonsa olisi kyseenalaistettu. Hänen elämänsä tärkein ja rakkain asia pitäisi jättää heitteille. Eihän se onnistuisi! Ei tullut aikoinaan uni silmään rippikoulussakaan. Hän koki, että tuo kulkija piilotti ivansa leppoisuuden naamion taakse.

-Ne kuijjuunit poltti melekeen koko Lapinki, ku viimeksi täältäpäin lähtivät! Heti, ko niitä sakemanneja ei vahi, ni ovat pahanteosa! Ei ois tätäkää siltaa ennää täsä jos en ois vahtia pitäny!

Sitten Jussi kääntyi tuhahtaen pois. Mennessään hän tupisi itsekseen:

-Aja haaskausta lätistä mittää noille, ku eivät ymmärrä koskaan kuitenkaa mittää mistää tärkijästä. Kaikenlaisten tollojen kans sitä joutuuki puhumaa!

Entuudestaan tuntemattomien kulkijoiden kanssa siltakeskusteluilla oli tapana päättyä juuri näin. Kyläläiset sen sijaan jo tiesivät sillan tärkeyden Jussille ja myötäilivät tämän mielipiteitä. Ainakin, kun puhe oli sillasta.

*********************************************************************

Jussi säntäsi hetimmiten kirkkoherraa vastaan. Kirkkoherra ei ollut koskaan sanonut pahaa sanaa Jussista. Ei edes silloin, kun Jussi oli karannut rippileiriltä siltaa vahtimaan ja tämä siltaa lähestyvä silloinen pastori, nykyinen eläkkeellä oleva entinen kirkkoherra Kumpulainen oli ollut rippileirillä vastaavana johtajana. Kirkkoherra olisi aikoinaan halunnut antaa Jussille päästötodistuksen rippikoulusta, vaan seurakunnan enemmistö ei ollut siihen suostunut ja näin ollen Jussi oli vain kasteen saanut ripittäytymätön Jumalan karitsa.

Sillan toisesta päästä Jussi huusi:               

-Pastori!!!

Jussi kutsui kirkkoherraa pastoriksi, koska rippileirillä kirkkoherra oli vielä kantanut pastorin titteliä ja Jussille kerran pastorina esittäytynyt oli edelleen pastori.

Aiemmin mieleltään vahva, mutta nykyisin vanhuuden vaivojen vuoksi heikon kehonsa lisäksi myös mieleltään haurastunut kirkkoherra liikuttui jälleen Jussin reaktiosta, niin että kyynel silmäkulmissaan hän taas kerran astui sillalle.

-Jumalan tervehys, Jussi.

-Päivää!

-Sinun taipaleella sitä ei ole tainnu vieläkään murheita sen rippikoulun jälkeen olla?

-Eipä oo ollu! Välliin oon joutunu täsä sillalla tiukan paikan etteen, ku on kaikenlaista porukkaa koiruuvvet mielesä täsä liikkunu, mutta hyvi oon pärijänny niitten kans! Pojannulikat ne enimmäksee on täsä yrittäny kataluuksia tehä! Sakemannit ei oo ees uskaltanu tulla koko sillalle, ko tietävät kuka täälä pittää jöötä! Jussin koko keho kuohui ilosta, pastorille sillan tapahtumista kertoessaan.

-Kukapa tähän tohtis tulla aijjeeraamaan, kukapa tähän, kirkkoherra Parkinsonin taudin vavisuttamalla hauraalla kehollaan nyökytteli.

Jussin ollessa epävarma tulijan sillalle tulon syistä, hän oli hyökkäävä eikä puhunut muusta, kuin sillasta mutta, nyt kun sillalla oli vanha kunnon hyväksi havaittu pastori, Jussi haltioituneena vanhasta hyvästä juttukaveristaan ryhtyi suorastaan seuralliseksi.

-Mitäpä pastorille kuuluu?! Kysymyksen jälkeen ilo levittäytyi Jussin kasvoille.

-Mitäpäs tässä, oottelen, millonkas se tuo yläkerran herra kutsuisi omaansa pois.

Jussi ei koskaan ryhtynyt puhumaan kuolemaan liittyvistä asioista. Nytkin hän heti vaihtoi puheenaihetta:

-Kunnostammaan kuulema alakavat tätä siltaa! Se yks sieltä kirkonkylältä pääsi Helsinkii päättäämään näistä silta-asioistaki! Kerran pyssäytin sen täsä ja kyssyin, että voisko näitä lautoja uusia. Lahoja ovat! Se sitte katto, että nii ovat ja sitte lupas jo ennen vaaleja yhesä puhheesaki, että ensimmäisenä ehottaa sielä Helsingisä, että meijän kylän silta, Jussin silta, pittää laittaa kuntoon, ko täälä o ainua siltavahtiki koko Suomesa! Ei pääse nuorisokkaa särkeen, kö pijetää sillalla vahtia!

-Niinko hän lupas? Kirkkoherra vapisevalla äänellään kysyi.

-Nii se lupas! Jussi tohkeissaan suitsutti.

-Sehän se olis hyvä asia kylälle. Saatais työtäkin pitäjään, kun näin lama-aikana joka neljäs on vailla työtä, kirkkoherra virkkoi. - Vaan nyt se kuule tullee näköjään tuo kyytini. Tyttärentyttären kanssa lähemme tästä kirkonmenoja katsastamaan. Pärjäilehän Jussi. Nähdäänpä sitten taas jos minulle elonpäiviä seuraavaan tapaamiseen asti on vielä suotu. Rukoilen sinun ja sillan puolesta.

-Pärijäänhä minä! Varmasti! Jussi tomerana vastasi. Samaan aikaan hän nosti nyrkkinsä iloisesti ohimonsa korkeudelle. Jälleen oli yksi sillalla kulkija kohdattu.

*******************************************************

Jatkuu.............. (kaikki tämän kirjoituksen oikeudet pidätetään)

Katselin kaksi päivää sitten elokuvan "Maa on syntinen laulu". Siinä joku mies hirtti itsensä.

Katselin eilen elokuvan "Kirjeitä pappi Jaakobille". Siinä muuan seisoi pöydän päällä hirttoköyden kanssa ja jääkööt elokuvan uutukaisuuden vuoksi kertomatta kuinka kävi.

Katselin tänään elokuvan "Ilonen talo". Siinä yksinhuoltajaperheenäiti oli välillä köyden kanssa menossa hirttämään itseään.

Tätä se sitten vissiin on suomalaisuus.