Pitävät eräät kurjakkeet huonona aloittaa virke tähän tapaan: "itse olen sitä mieltä, että...". Pitäisi kuulemma luopua itsestään ja vain minutella itseään, minuaan, ja lausua: "minä olen sitä mieltä, että...".

Itse olen asiasta vakaasti toista mieltä.

Narkissos oli minäkeskeinen. Eikä tuota narsismille nimensä antanutta Kefisoksen ja Leiriopen poikaa kovin esimerkillisen hyvänä hahmona meillä metsän siimeksessä, eikä siellä toisaalla, jossain sivistyksessä, noin yleisesti ja yksityisesti pidetä. Hänen minäkeskeisyytensä tappoi hänet, muutti lammen pinnasta kuvatustaan ihailleen traagisen peilaajan lopulta keltanarsissiksi. Tarina jäi kuitenkin elämään, varoittavana ja opettavaisena tarinana, jonka muistoa olen nyt nähnyt minä-itse-sodassa väärinymmärretyn. Tarinassa ei ole mitään jaloa, kuten ei "minä olen sitä mieltä" -aloituksissakaan.

Itse oli muinaissuomalaisen käsityksen mukaan syvempää kuin pelkkä maallinen ja pinnallinen, Freudinkin traumatisoima, minuus. Itse on muinaissuomalaisessa mytologiassa itsenäinen sielun osa, sieluun kuuluva henkiolento, sieluolento. Itse on kuin sielun varjo, erillinen osa minuudesta, mutta samaan aikaan rinnakkainen, kuvatus. Itse kykeni tarinoiden mukaan kulkemaan jopa ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edelläkulkeva ihmishahmoinen Itsen sanottiin olevan etiäisten tuoja. Itse on voitu myös menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahanlaisesti sairastunut, kalpea, masentunut ja menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä Paholainen valansa rikkojalta. Myös alkoholismi voi viedä Itsen. Itse on suurempaa ja vankempaa tekoa kuin pinnalla näkyvä ajoittain ailahtelevakin ihmisen minuus. Tuo Itse on kielitieteilijöiden mukaan meidän sanamme "itse", kanta.

Itse olen näin ollen sitä mieltä, etten halua olla muinaiskreikkalaisen mytologian narsismin perinnönvaalija, minä-minä-maan nykyajan tyypillinen minäkansalainen, vaan muinaissuomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan kuuluva itsenäinen ja syvästi sisällä elossa ja valppaana oleva alati kontrastoiva Itse.