Tässä se "ennen" on syntymävuosikymmeneni 1970-luku.

Urkki hoiteli asioita siihen malliin, että kansa vieläkin häntä kaipailee. Kun työttömyys nousi 1970-luvulla kaameisiin lukemiin, seitsemäänkymmeneentuhanteen, niin Urkki antoi hallitukselle kenkää. Nykyisin jos työttömyys on puoli miljoonaa, niin ei tapahdu mitään muuta, kuin että karsitaan köyhimpien sosiaalietuuksia ja hallitukset sen kuin porskuttavat ja jauhavat paskaa. Tätäkö on edistys. Emmekö eläkään tulosvastuun aikaa.

Koulusta valmistuttuaan ei voi nykyisin olla lainkaan varma työpaikasta, toista se oli 1970-luvulla. Ennen kun meni vaikka vain satamaan norkoilemaan, pääsi töihin. Nyt saa täytellä työnhakulomakkeita jo etukäteen turhautuneena siitä tosiseikasta, että mihinkään ei tule kuitenkaan pääsemään ja sitä paikkaa hakee ainakin viisikymmentä muutakin ja yksi valitaan. Ja se et ole sinä tai minä. Nykyisin saa maksaa omakotitaloaan - jos sattuu töihin pääsemään - sellaiset 25-30 vuotta. Ennen riitti normaalilla keskivertopalkkalaisperheellä 10-15 vuoden lainanmaksu siihen, että talot ja autot oli maksettu.

1970-luvulla asiat sanottiin niin kuin ne ovat. No, Neuvostoliitolle ei sanottu, mutta se olikin poikkeus ja kaukoviisasta toimintaa. Itänaapurikaan ei edes yrittänyt näytellä demokratiaa, vaan näytti suoraan sen mitä se oli. Mutta tuolloin neekeri oli neekeri, mustalainen oli mustalainen ja puliukko oli puliukko eikä mikään sosiaalisesti työrajoittunut. Brunbergin suukko oli Neekerinpusu, Lakupekka oli Lakupekka ja lapset leikkivät "kuka pelkää mustaa miestä", eivätkä kuten nykyisin "kuka pelkää jäämiestä" tai kuka pelkää vihreää miestä"! Joulujuhlakin sai olla joulujuhla, nykyisin koko joulujuhla on uhanalainen laji, kun sehän loukkaa uskonnollisia vähemmistöjä. Ei kukaan noista 1970-luvulla loukkaantunut, tuskin kävi edes mielessä suuttua, toisin kuin nyt on tapana kauhistella.

Televisio- ja radiokanavia oli kumpaisiakin kaksi. Mainoksia niiltä ei tarvinnut katsella eikä kuunnella, paitsi Mainostelevisiolta aivan pikkuriikkisen verran. Ohjelmat olivat laadukkaita ammatti-ihmisten tekemiä. Henkisesti keskenkasvuisia mediahuoria ei päästetty radioihin ja näköradiohin buustaamaan narsismejaan. TV-ohjelmista ei äänestetty ketään pois: olet heikoin lenkki - hyvästi. Idols-tuomarit eivät aukoneet päätänsä täysin onnettomille ja laulutaidottomuudestansa kuuroille parikymppisille minuutin kuuluisuutta hakeville vittumarkoille ja vittuliisoille. Lapset eivät näin ollen oppineet hullua kilpailukulttuuria jo päiväkoti-iässä. Oli vain Levyraati, jossa Jaakko Jahnukaisen johdolla leppoisasti ystävällisessä hengessä arvioitiin hyvien laulajien ja yhtyeiden tuotoksia. Oli Tupla tai kuitti, jossa ei pitänyt arvata, että mikä pohjoismainen pääkaupunki on kyseessä ja vinkkinä tv-pelissä on annettu tv-ruutuun: "HELS_NKI". Ei, Tupla tai kuitti oli rauhalliseen tahtiin tehty visailuohjelma, jossa piti tietää ja sitä katsoessa oppikin sen, mitä tuli tietää. Tuon ohjelman paluu 2000-luvulla olikin kenties 2000-luvun parhaita tapahtumia, vaan tietenkinhän sekin on taas lopetettu. Televisiossa ei myöskään ollut yltiöcoolia olla joka kolmannessa ohjelmassa homoja, ei näkynyt tv-chatteja eikä tv-pelejä.

Ne kaksi radiokanavaakin lopettivat ohjelman klo 00.05 komeasti Maamme-lauluun, aloittaakseen taas aamulla klo 5.30 Sävelradiolla ja Aamujumpalla. Tunnin mittaisessa Rockradiossa soitettiin mummojen paheksumaa saastaa muutamana päivänä viikossa. Ja mikä parasta, Radio Novaa ei ollut olemassa, eikä edes suunnitelmissa!

Lastenohjelmatkin olivat tolkullisia pätkiksiä, eivätkä mitään nykyajan tietokoneanimaatioita, jotka tuntuvat niin ontoilta ja kitchiltä. Voi änkeröinen, sanoisi Pelle Hermanni ja samoin nyökkäisi pelottava kepakkonsa jos vielä eläisivät ja katsoisivat tätä nykymenoa.

Ennen autotkin olivat tunnistettavia. Rellut olivat Relluja, Datsunit Datsuneita ja Volkkarit Volkkareita ja ne tunnisti jo kaukaa. Kuvaavaa on, että neljävuotiaana jo kuulemma osasin automatkoilla kertoa kaikkien vastaantulevien autojen merkit ja mallit. No, vuosi oli tuolloin 1981 mutta ne vastaantulevat autot pääosin 1970-luvulla valmistettuja. Entäs nykyisin. Kaikki näyttävät samoilta mazdoilta. Tässä taannoin eräänä päivänä eräs kaverini kysyi autoni mallia ja jouduin jopa hetken miettimään, että mikäs se tuon pirssini malli olikaan! Neljävuotiaana siis tiesin paremmin automallit mutta se ei johdu siitä, että autotietämykseni olisi vähentynyt, vaan siitä, että autot ovat nykyisin samaa harmaata massaa, aivan kuten ovat kolme suurinta puoluettammekin nykyisin, ei niitä, eikä autoja, erota enää toisistaan, paitsi nimistään.

Ennen poliitikko kannettiin eduskunnasta ulos, kun tuo taisteli niin kovasti aatteensa puolesta. Nykyisin eduskunnasta lennetään hankkimalla piripäissään ammuskelutoilailujen johdosta eläkepaperit. Ministerinhommia ei menetä ammatillisen osaamattomuuden johdosta vaan lähettelemällä irstailevia tekstareita jollekin Playboy-tähdeksi hamuavalle ruttonaamalle. Tietysti sen ministerin lehmän oli ajan hengen mukaisesti oltava tyhmä kuin saapas (anteeksi saappaat). Ennen - siis 1970-luvulla - sentään oli Tabe Slioor ja kädet kävivät oletettavasti muuallakin kuin vain puhelimen liepeillä, eikä puhettakaan, että kenkää olisi tullut.

Naisihanne oli naismainen nainen. Nykyisinhän naisihanne on anorektikko tissitön lattaperse, jonka pitää kaiken lisäksi näyttää ja olla mahdollisimman sivistymätön ja ylimielinen vittupää. Itsenäisyysvuottammekaan ei pidä tietää lähimainkaan. Nuoruus ei ollut kaikki kaikessa vaan vanhempia ihmisiä arvostettiin ja kunnioitettiin ja hyvät käytöstavat olivat muutenkin arvossaan, eikä ollut coolia olla itsekäs urpo paskiainen.

Aku Ankka -lehti oli parhaimmillaan. Eihän noita nykyisiä Aku Ankkoja ja kykene kukaan tolkullinen enää lukemaan. Don Rosa kykenee vielä jonkinmoiseen laadukkaaseen sisällöntuottoon, muut tekijät ovat Aku Ankkojen raiskaajia koko sakki, jotka pitäisi tuomita julkisesta herjauksesta jokaisen uuden Aku Ankan ilmestymisen jälkeen. Jo Aku Ankkojen yltiömoderneista ja omituisista kansista yksistään näkee, että maailma on pahasti vinksallaan.

Populaarimusiikin kannalta katsoen 1970-luku oli paras vuosikymmen (terveisiä Matille!). Uutta ja innovatiivista musiikkia julkaistiin käytännössä koko ajan - Pink Floydista Led Zeppeliniin, David Bowiesta Black Sabbathiin, Queenista Eppu Normaaliin. Mitä on nyt? Rasmus, Linkin Park, Anna Abreu, neekerihoppia emtiiviit tulvillaan ja muuta mitäänsanomatonta harmaata massaa. En suostu uskomaan, että tämä muutos johtuisi siitä, että kaikki olisi muka jo keksitty.

Urheilijat olivat persoonallisia ihmisiä, eivätkä mitään jargoneita latelevia tyhjänpäiväisiä lausuntoautomaatteja. Ennen oli Juha Mieto, nyt meillä on samijauhojärviä ja ketäniitänytonkaan. Oli Mölliä, Hakkia, Ketolaa, Väätäistä. Nyt on vain niitä, jotka sanovat joka erätaukohaastattelussa: pitää saada jalat liikkeelle ja kiekko tekemään töitä. Ja formulavarikolla kuljetaan iltakisoissakin aurinkolasit päässä ja todetaan: "no katellaan, koitetaan saada hyvä kisa".

1970-luvulla osattiin Suomessa kestävyysurheilussa käyttää dopingia niin, että ei jääty kiinni. Jo heti 1980-luvulla ensin tunnustettiin muuten vain ja sitten toisaalla jäätiin kiinnikin. 2000-luvulla sitten kärähdettiinkin jo isommalla porukalla, voi miten taitamatonta amatöörien puuhastelua.

Se ikuinen ensimmäisen jääkiekkoarvokisamitalin metsästyskin toi oman pikantin lisämakunsa koko 1970-lukuun. Nykyisin hopeakin tuntuu jo hävityltä ja kultaa ei enää voiteta. 1970-luvulla Suomi oli MM-kisoissa kuusi kertaa peräkkäin neljäs! Neuvostoliitolle hävittiin MM-kisoissa kaikki pelit, Kanadalle ja Tsekkoslovakialle lähes aina. Länsi-Saksalle vain silloin, kun se olisi pitänyt ehdottomasti voittaa.

Urheilutoimittajatkaan eivät enää kysele kunnon kysymyksiä, eivätkä tiedäkään enää niin paljoa urheilusta eli ammatillisista asioistaan. Mikkohannulamaisesti vain psyykataan itsensä tekohurmokseen ja huudetaan kitarisat pitkällä pahan inflaation kokeneita superlatiivisia latteuksia.

Maailma on tragediamässäilyä ja kaikin puolin pirstoutunutta. Vittuuntuneena kaikkeen mennään johonkin oppilaitokseen ja tapetaan niin paljon porukkaa, kuin vain suinkin ehditään. Onnistuminen mitataan palstamillimetreissä, sillä roskalehdet huoraavat ja mässäilevät mahdollisimman viimeiseen veripisaraan asti kaikilla tragedioilla.  Ennen jos koulussa vitutti, niin annettiin lumipesu tai vedettiin turpaan ja tapettiin vain itsensä.

Ennen kaikki oli paremmin.