Olen tässä koko elämäni ajan pitänyt erästä mielipidettäni salassa koko maailmalta: en nimittäin ole erityisesti koirien ystävä.

Pidettyäni tätä asiaa kauan sisällä, ajattelin nyt vihdoinkin kertoa suoran mielipiteeni noista kyseisistä elikoista. Mainittakoon kuitenkin, etten minä silti ihan kaikkia koiria pidä sietämättöminä, ainoastaan 99,9% koirista kuuluu tämän kirjoitukseni kategoriaan. Eräskin lähisukulaisteni labradorinnoutaja (R.I.P.) oli ihan kiva ja vähintäänkin semisympaattinen elikko. Metsästykseen hankitut koirat ovat myöskin pääsääntöisesti ihan ok.

Asiaan.

On se varmasti niin pirun hauskaa aina viedä - mieluiten tietysti räntäsateessa - se oma söpö äidin ja isin pikku fifi kuselle tai paskalle ja mahdollisesti samalla tutkailla ja noukkia pussiin, minkälaista kakkaa se meidän Adolf von Lupus tällä kertaa tuotti. Tai sitten ihastella, kun se osaa niin ihanasti antaa tassua, kunhan vain ensiksi muistaa piilottaa mammutin kokoisen lihapalan oman selkänsä taakse.

Tai sitten etenkin aamuisin, kun se hurtta alkajaisiksi herättää ja kuolaa naaman, niin sehän vasta ihastuttavaa onkin. Itse latelisin sitä piskiä turpaan joka kerta, jos se tulisi sen kielensä kanssa metriä minua lähemmäksi. Sähkölamautin tai pippurisumute olisivat minulla varmasti aina mukanani.

Kaiken kruunaa se, kun lapset vihdoinkin ovat muualla hoidossa ja isäntä päättää reteesti panna naistansa keittiön pöydällä kakkoseen, niin se saatanan karvahatun esiaste katsoo vieressä pää vinossa ja kieli pitkällä, kun isäntä panee emäntäänsä. Parhaassa tapauksessahan sillä hurtalla on vielä kiima-aika ja siinä se sitten samaan aikaan yrittää nylkyttää isännän koipea. Itselleni kolmen kimppa ei ainakaan tuonlaisena olisi se varsinainen ideaalitilanne.

Vitutustani lisäisi, jos joku saatanan "puudelinomistaja" yhtään yrittäisi tämän avautumiseni innoittamana puolustaa koiria tai koiraihmisiä.

Eli en siis todellakaan tykkää koirista ja koiraihmisistä, jos ette saaneet pointtiani selville.